Kun Suomi täytti 50 vuotta
Kun Suomi täytti 50 vuotta, olin 8-vuotias kansakoulun tokaluokkalainen Kaunisnurmen koulussa Kouvolassa.
Koulussa suhtauduttiin Suomeen, itsenäisyyteen ja 50-vuotispäivään hartaasti.
Piirustustunnilla piirrettiin pitkin syksyä Suomen ylpeydenaiheita: tuhansien järvien maata, metsiä, kansalliskukkia ja –eläimiä, urheilukisamenestyksiä ja itsenäisyyspäivän lippukulkueita.
Ylipäänsä yhteiskunnassa vallitsi ylpeys ja tyytyväisyys, kuinka hieno maa Suomi on ja erityisesti, kuinka arvokasta on itsenäisyys.
Vuosi oli 1967, innokas kaupungistuminen ja modernisoituminen oli käynnissä.
Vallitsi valtava toiveikkuus tulevaisuudesta.
Elinkeinot muuttuivat kovaa vauhtia ”maalaistyöstä toimistoon” – siinä nähtiin pelkkää hyvää. (Muistetaan, että vielä 1960-luvun alussa 2/3 suomalaisista sai toimeentulonsa maataloudesta)
Ensimmäiset etelänmatkat tehtiin, oikein lentokoneella. Uskaliaimmat tekivät, valtaosa toki vietti lomansa telttaillen pitkin koti-Suomea.
Moni perhe sai ensimmäisen oman autonsa: Zwickaun, Wartburgin tai onnekkaimmat Anglian. Kunnes tuli Lada, talvisiin oloihin sopiva kansanauto kaikille.
Elämässä puhalsivat kaupunkilaiset tuulet.
Naisten crimplene-jakkupukujen helmat lyhenivät ensin, sitten he ottivat käyttöön herranen aika housut, vieläpä lantiosellaiset! Lapset puettiin pallokuosisiin unisex- enstex- housupukuihin ja vakosamettitossuihin. Miehet säilyttivät vanhat teryleenihousunsa tosin, oliko tämä enteellistä ylipäänsä?
Tuli muovi, kasvikset, sukkahousut ja suklaapatukat.
Muovi: ensimmäiset Sarvis-ahkiot talvileikkeihin, kotirouville muoviset kipot ja vahakangas – Etola, tuo modernin kuluttajan herkkukauppa.
Kasvikset: kurkun ja tomaatin lisäksi saatiin kauppoihin kiinankaali ja paprika. Kallista, mutta muodikasta.
Sukkahousut: ei enää kylmiä ja hankalia sukkanauhoja, vaan kätevät, nopeasti jalkaan sujautettavat sukkahousut!
Suklaapatukat: ennen oli vain pikkuinen Tupla, joka jaettiin puoliksi veljen kanssa kerran kuussa. Nyt markkinoille tuli ’jättisuuri’ Fami, ihanan makea ja ylellisen pehmeä – sen lapsi saattoi ostaa omilla viikkorahoillaan, jos raski tuhlata. Useimmiten ei raskinut, koska piti säästää Barbien vaatteisiin.
Barbiet! Nekin tulivat 1967. Tumma ja vaalea, kumman haluaisit joululahjaksi? Kaikki halusivat vaalean, joten jotkut joutuivat tyytymään tummaan, kun vaaleat loppuivat.
Lapselle – ja aikuisellekin – tuo kaikki välittyi ihanana elämänlaadun paranemisena.
Koko ajan tuli jotain uutta, johon tavallisellakin ihmisellä oli varaa. Elämä helpottui uusien laitteiden ja materiaalien myötä. Kehityskulku oli väistämättömästi ikuisesti ylöspäin.
Eikö romanttista ajatella tätä kaikkea nyt, kun tulevaisuudesta luodaan lähinnä uhkakuvia ja kaikenlainen paha näyttää medioiden mukaan vain eksponentiaalisesti lisääntyvän maailmassa?
On vaikea uskoa, että Suomi 100-vuotisjuhlissa päästäisiin samanlaiseen hartauteen, onnellisuuteen ja tulevaisuususkoon kuin 50 vuotta sitten oli.
Ehkä se on luonnonlaki?
Kun valtiot saavat ikää, ne arkistuvat?
Paitsi suurvallat, jotka aina vain jaksavat hehkuttaa omaa ainutlaatuisuuttaan.
Joka tapauksessa minulla on tästä kaikesta vähän haikea olo.
Oli niin hienoa kokea tuollaista kaikenkattavaa tulevaisuususkoa koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan 80-luvun loppuun asti.
Käy vähän sääliksi omia lapsiani, joiden koulussa itsenäisyyspäivän juhlat ovat olleet ohimeneviä pikku numeroita, ikään kuin virallista pakkopullaa ilman sen juhlallisempaa sisältöä.
Silloin vuonna 1967 me valmistauduimme koko syksyn tuohon suureen itsenäisyyspäivän juhlaan.
Kuorot harjoittelivat, tähtioppilaat tankkasivat lausuntaesityksiään, opettajat hermoilivat osaavatko ne sitten varmasti kaiken täydellisesti.
Sitten oli kaikille koulun oppilaille Suomi-aiheinen ainekirjoituskilpailu.
Kirjoitin pitkän aineen suuren innoituksen vallassa ja loppuun laitoin vielä mahtipontisen lauseen, jonka jo 8-vuotiaan aivoillakin ajattelin ylimakeaksi, mutta menköön, opettaja tykkää varmasti: ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka.”
Minun aineeni voitti ja valittiin luettavaksi koko koululle itsenäisyyspäivän juhlassa.
Sinä päivänä sain pukea päälleni Ruotsin serkulta saamani hienon tummansinivalkoisen mekon, vaikka muuten en välttämättä saanut edes kevätjuhliin hienoa mekkoa, ”kyllä sinulle välttää arkimekkokin”, äidillä oli tapana sanoa.
Ja minä ahdistuin ja häpesin silmät päästäni silloin, mutta tuona itsenäisyyspäivänä minun ei tarvinnut hävetä.
(Niin sain lukea aineeni koko koulun edessä ja se oli niin hyvä aine, että kaikki kuuntelivat hiirenhiljaa, vai olisiko sittenkin vain kasvatettu koululaiset paremmin siihen aikaan 😉
Ja tähän on hyvä päättää tänäänkin.
Mitä pidemmälle elämäänsä elää, sitä tärkeämmäksi muodostuu se turvallisuuden ja kodin tunne, joka syntyy omasta maasta ja sen tavoista.
Mille ruisleipä tuoksuu ja maistuu.
Millaista on poimia mustikoita koko kuuma kesäpäivä äidin ja isän kanssa.
Millaista on kylmänä talvipäivänä luisteltuaan kolme tuntia varpaat ja sormet jäässä päästä sen jälkeen kotona kuumaan saunaan.
Millaista on syödä uunimakkaraa saunan jälkeen.
Asettua kylpytakissa sänkyyn lukemaan Anni Swanin Sara ja Sarri –kirjoja.
Katsoa telkkarista Bonanzaa.
Jakaa puolen litran tiikerijäätelöpakkaus neljään osaan juhlapäivän kunniaksi.
Jakaa pihapeleissä joukkueet yhteisellä päätöksellä niin että pienimmätkin harminkappaleet otetaan mukaan.
Saada hyvästä todistuksesta rahaa ja ostaa sillä rahalla jotain itselle tärkeää.
Kävellä yksin kaupunkiin asti itse itsenäisesti ostamaan se tavara.
Saada ylipäänsä tehdä itseä koskevia päätöksiä, lapsenakin, koska tämän maan tavoissa sitä arvostetaan: itsenäisyyttä, itsepäisyyttä, ja omilla aivoilla ajattelemista.
Kiitos Suomi, että kasvatit minustakin tällaisen. <3
#suomi100 #itsenäisyys #kotimaa
Vaula Norrena
Hienoa ajan muisteloa. Minäkin muistan hyvin Suomen 50-vuotisjuhlan. Jostain laatikon pohjalta saattaisi löytyä vielä hopeinen juhlamitalikin.
Mutta tuo ”Muistetaan, että vielä 1960-luvun alussa 2/3 suomalaisista sai toimeentulonsa maataloudesta” ei aivan sentään pidä paikkaansa. Silloin 60-luvun puolivälissä elinkeinot Suomessa jakautuivat melko tasan 1/3 maataloudessa, 1/3 teollisuudessa ja 1/3 palveluammateissa.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos korjauksesta!
Tässä iässä ei pitäisi enää mennä ulkomuistilla 😉
Joka tapauksessa elinkeinojen ja elämäntavan muutos oli silloin radikaalimpi kuin nyt (sisävessat esim 🙂 – silti nyt pelkästään vain itketään, kuinka kamalaa on, kun kaikki muuttuu.
Kai tästäkin jotenkin selvitään.
Ilmoita asiaton viesti
Tuolloin oli perusteltua nähdä lapsilleen parempaa tulevaisuutta mitä itsellä oli ollut, nyt näkyy pelkkää alamäkeä.
Ilmoita asiaton viesti
Vaulahan onkin ollut iso tyttö 1967, koska tuona vuonna minä 7-vuotiaana vasta aloittelin kansakoulua, ja totuttelin seisomaan välitunnin päätteeksi mahdollisimman suorassa jonossa luokkaan pääsyä odottaen.
Suomen 50-vuotisjuhlasta muistan tuskin enempää kuin itsenäisyyspäivistä yleensä: harras, sotamuistojen sävyttämä vakava pyhä, jolloin sytytettiin kynttilät eikä ilakoitu. Muistojani pohjustaa tietysti oma elämäntilanteeni ja kasvuympäristöni veteraani-ikäisten vanhempien (syntymävuodet 1918 ja 1923) ainokaisena.
Kuvalinkki on noilta ajoilta. Totean olleeni varsin reippaannäköinen koulupoika, jonka paikka tuossa ryhmäkuvassa oli takarivissä äärimmäisenä vasemmalla. Valkokirjava villapaita oli äidin neuloma ja todella mieleinen!
Esimerkkejä bloggaajan ikäluokan tytöistä ovat kuvan keskimmäisen rivin Päivi (4. vasemmalta), ja hänen vieressään Helena, Päivi, Kirsi ja Anni.
http://www.taitotalo-ruokolahti.fi/historiikki/e3.jpg
Ilmoita asiaton viesti
Villapaitoja pidettiin sisälläkin, koska kenellekään ei tullut mieleenkään lämmittää taloja T-paitalämpötiloihin.
Oikeastaan vähän harmittaa, ettei nykyään voi pitää tuollaisia komeita kirjoneuleita missään, kun joka paikassa on niin lämmin.
Vakava oli juhlimisen tapa yleisestikin.
Ihmiset, kun täyttivät 50 vuotta, pidettiin kahvivastaanotto tummassa puvussa, lahjaksi saatiin kultakello, solmioneuloja ja lasimaljakoita.
Päivänsankarit olivat 50-vuotiaina samannäköisiä kuin 75-vuotiaat nykyisin 😉
Ilmoita asiaton viesti
Oli niin stereotyyppinen luokkakuva noilta ajoilta, että etsin itseäni siitä. No, toki olen muutamaa vuotta vanhempi. Muistan, kun eräänä aamuna kansakoulun pihalle saapuessani siellä oli lippu puolitangossa ja huhut kiersivät, että Amerikan presidentti on murhattu.
Ilmoita asiaton viesti
Kuuskytluvulla ei kuvaustilanteita todellakaan varioitu! Pojat taakse, tytöt eteen. Ei puhettakaan että olisi menty ulos hakemaan maisema taustaksi, tai varsinkaan, että kukin olisi saanut suosikkipehmolelunsa mukaan. Hymy oli sentään sallittu, jopa tavoiteltu ilme. Kuvia ei otettu oppilaskohtaisesti tai ”kaverikuvina”, eikä kukaan osannut haaveilla mahdollisuuksista teettää otoksista tarroja tai jääkaappimagneetteja. Yksinpä värifilmiin siirtymiseenkin taisi olla vielä useita vuosia.
Ilmoita asiaton viesti
Muistaakseni vuoden 1970-kuva oli ensimmäinen väriluokkakuva omassa kokoelmassani.
Ilmoita asiaton viesti
Juu, muistin oikein, olen vuoden 1970-kuvassa viides vasemmalta takarivissä
https://scontent-arn2-1.xx.fbcdn.net/v/t1.0-9/1300…
Ilmoita asiaton viesti
Oho! Väinö Hämäläisen maalaus hiidenhirvestä (alkuperäinen?) on uhkaavasti keikahtanut – ei kai takarivi huolettomasti nojaa siihen?
Mutta värifilmillä on todellakin vastinetta noissa riemunkirjavissa vaatteissa, ja mukaan sijoitettu infotaulu on myös erinomainen dokumentaarinen lisä. Seitkytluku elää!
Ilmoita asiaton viesti
Tuo kuva on otettu koulun juhlasalin edessä olevassa aulassa. Samassa kolurakennuksessa filmattiin 40-luvulla ”Suomisen Taiteilijat” -nimisen elokuvan kohtaukset, joissa ihmisiä teljettiin Ollin nerokkuuden ansiosta pommisuojaan. Nykyään rakennus toimii Sibelius Akatemian osana oltuaan koulun pois siirtymisen jälkeen muutaman vuosikymmenen ajan museoviraston pääkonttorina.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos Vaula! Puit monta muistoa sanoiksi.
Suomalaisuus on myös yhteisiä muistoja.
Kaikesta huolimatta, haluan uskoa, että myös näille meidän lapsenlapsillemme niitä karttuu.
Ilmoita asiaton viesti
Hei Elle!
Minäkin haluan uskoa, että yhteisiä suomalaisuusmuistoja kertyy lapsille ja lastenlapsille.
Ollakseni rehellinen luulen kyllä että esim. omille lapsilleni on jäänyt lapsuudesta mieleen mm. Mäkkäri-ateriat ja -lelut, jokavuotiset uimalomat etelässä, uudet Disney-leffat joka vuosi ja niin, onhan siellä varmaan Linnanmäki- ja Muumimaailma-reissutkin. 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Hesarin Vieraskynässä filosofian tutkija Jani Sinokki kirjoittaa hyvin (5.12.16):
”Isänmaallisuuden pitäisi olla kaikkia maamme asuttajia yhdistävää ylpeyttä omasta osallisuudestaan tietyn historiallisen elämäntavan jatkumoon, Suomeen.”
Toivon, että esim. talkoohenki ei koskaan katoa suomalaisesta elämäntavasta.
Koska jos katoaa, niin sitten on kadonnut Suomikin.
Ilmoita asiaton viesti
Jos Suomi ja suomalainen yhteiskunta kiteytetään yhteen lauseeseen, kyllä sen pitää edelleenkin olla: ”Kaveria ei jätetä”.
Sille voi olla monta ilmaisumuotoa, esimerkiksi tuossa kirjoituksessa tuo: ”Jakaa pihapeleissä joukkueet yhteisellä päätöksellä niin että pienimmätkin harminkappaleet otetaan mukaan.”
Viime vuosina on ollut toisenkinlaista henkeä, sitä josta ennen sanottiin: ”Toiset sortuu elon tiellä, jätkä sen kuin porskuttaa.” Ennen tuo oli pelkkä vitsi, ilmaisu onnekkuudesta, ei ylivertaisuudesta.
Nykyään liian moni sanoo sen tosissaan. Uhoilee ja polleroi omaa erinomaisuuttaan, vaikka ei olisi kaksinenkaan tekijä.
Tarvitaan lisää vanhanaikaista nöyryyttä ja niitä pihapelejä, joissa pienimmätkin harminkappaleet otetaan mukaan.
Vain sillä tavoin voimme pärjätä. Yhdessä.
Ilmoita asiaton viesti
Hei Vaula.
Minä myös osallistuin kirjoituskilpailuun omassa koulussani ja voitin sen. Aina itsenäisyyspäivänä muistuu mieleen, kuinka jännitin, kun piti esittää se juhlassa koko koulun edessä. Äiti puki minut valkoiseen vekkihameeseen ja siniseen puseroon. Jalassa oli valkoiset polvisukat ja lettinauhat oli siniset. Joskus kuulin, että näistä voittaneista kirjoituksista olisi tehty kirja. Oletko sinä kuullut siitä? Olisi mukava lukea mitä 10 vuotias tyttönen silloin ajatteli itsenäisyydestä.
Terveisin
Marja Liekkala
Ilmoita asiaton viesti
Minäkin osallistuin kirjoituskilpailuun omassa kansakoulussani ja voitin myös sen. Kuinka paljon sitä jännittikään, kun koko koulun edessä luki omaa kirjoitustaan itsenäisyysjuhlassa.
Äiti oli pukenut minut sinivalkoiseen asuun; valkoinen vekkihame, sininen pusero, valkoiset polvisukat ja siniset lettinauhat.
Joskus myöhemmin kuulin, että näistä voittaneista kirjoituksista olisi julkaistu kirja? Olisi mukava muisto jos sellaisen voisi ostaa.
Aina itsenäisyyspäivänä tulee palattua näihin muistoihin.
Ilmoita asiaton viesti
Kappas, kyllä minuakin kiinnostaisi ne lasten kirjoitukset 50-vuotiaasta Suomesta! Aika ja kasvatus oli niin eri, voi olla että oli harrastakin tekstiä siellä. Mistäköhän tuota voisi kysellä, opetushallituksesta?
Ilmoita asiaton viesti
No tulikin kahteen kertaan kun ensimmäinen viesti ei heti näkynyt.
Ilmoita asiaton viesti